Pirjo Suhonen

29.9.2017

”Omaankin kaupunkiin voi lähteä matkalle. Voi ottaa vain metron ja löytää paikan joka on ihan erilainen kuin se mihin on tottunut.”

Pirjo Suhonen ja hänen sisarensa kasvoivat Itä-Helsingissä. Nyt he tekevät sinne uudenlaista festivaalia, jossa aistien lisäksi herätellään ajatuksia.

”Kannelmäki, Puhos, Mellunmäki, Myllypuro, Koivukylä… Enpä ollut tullut edes ajatelleeksi miten paljon on oltu lähiöissä!”

Pirjo Suhonen istuu Ivana Helsingin toimistolla Arabianrannassa ja listaa valmisteilla olevan tv-tuotannon kuvauspaikkoja. Hän tekee dokumenttisarjaa ”Siskot” yhdessä sisarensa Paolan kanssa tekijöille itselleen läheisestä aiheesta eli sisaruudesta.

Tunnetut ja vähemmän tunnetut siskokset kertovat sarjan jaksoissa keskinäisestä suhteestaan lapsuudesta aikuisikään. Yhteiset muistot vievät yhteisille juurille, monien kohdalla juuri lähiöihin. Sinne ne veisivät myös Suhosten sisarten tarinassa.

Pirjo ja Paola Suhonen tunnetaan muotimerkistään Ivana Helsinki. Ensi vuonna jo 20 vuotta täyttävä yritys on kansainvälisesti menestyneimpiä täkäläisiä muotialan toimijoita, jonka näytös hyväksyttiin Pariisin muotiviikoillekin, ensimmäisenä suomalaisena.

Sisaruksista suunnittelijana toimiva Paola Suhonen on – ymmärettävästi – esiintynyt julkisuudessa enemmän kuin yrityksen käytännön asioista vastaava Pirjo. Paola on ollut esillä vaatteiden, kuosien, asusteiden, hotellisisustusten ja esineiden suunnittelijana sekä erilaisten hyväntekeväisyyskampanjoiden keulakuvana.

Ivana Helsinki on alusta asti pyrkinyt luomaan jotain muuta kuin nopeasti vaihtuvaa muotia. Viime vuosina sisaret ovat tehneet entistäkin enemmän pesäeroa alan lyhytjänteisyyteen ja laajentaneet toimintaansa filmituotantoihin ja tapahtumiin. Niihin lukeutuvat mainittu tv-kanava Avalle tekeillä oleva dokumenttisarja ja myös viimeisin avaus, lokakuun 20.–22. järjestettävä Superwood Festival, jonka paikaksi valikoitui hotelli Rantapuisto Vuosaaressa.

”Haemme luokkaretkihenkeä. Superwood on Suomen ensimmäinen sleepover-festari, jossa ollaan yhdessä kaksi päivää yötä myöten.”

Juuri yhteisöllisyys on se “ihme” mitä viikonlopun aikana toivotaan syntyväksi. “Pysytään samassa tilassa ja jopa vähän pakottaudutaan tutustumaan.”

Itä-Helsinki on yllättävä paikka uudelle festivaalille mutta ei Suhosille. Sieltä päin sisaret ovat kotoisin.

Kysymykset itähelsinkiläisyyden mahdollisesta taakasta pyyhkiytyvät haastattelijan mielestä hetkessä, kun Pirjo Suhonen toteaa että ”ihmistä ei voi arvioida sen mukaan mikä hänen kotinsa postinumero on”. Lähiöihin liitetyt stereotypiat eivät häntä kiinnosta, pikemmin muistot ja mahdollisuudet. Puhutaan siis niistä.

Paola ja Pirjo Suhonen syntyivät Vuosaareen, josta muuttivat pieninä Marjaniemeen.

”Seurasimme Itäkeskuksen rakentumista. Se oli ensin kaalipeltoa, ja hiihdimme Paolan kanssa nykyisen Citymarketin paikalla. Sitten alkoi metron rakentaminen. Taisimme jopa olla koululuokkamme kanssa metron ensimmäisiä testiryhmiä.”

Pirjon muistoissa vilahtelee idän lähiöitä toinen toisensa perään. Sukulaisia asui Roihuvuoressa, tarha sijaitsi Puotilassa, lastenlääkäriasema Puotinharjussa, koulu Itäkeskuksessa, Marjaniemen Elannossa käytiin kaupassa (”meitä pidettiin kommunisteina kun kävimme siellä”, Pirjo huomauttaa), Kontulassa käytiin balettitunneilla, Myllypuron jäähallissa luistelemassa, koulun kanssa suunnistamassa Rastilassa, Kallvikissa uimassa…

”Kallvikissa pystyi kahlaamaan pienille saarille ja luodoille, ja tuntea olevansa jossain taianomaisessa paikassa.”

“Joskus ihan hämmästyi kun korkean kaislikon keskeltä nousikin yhtäkkiä ihmisiä”, Pirjo hymyilee.

Tärkeäksi sisarten myöhemmän ammatinvalinnan kannalta tuli Mellunmäessä sijainnut isän omistama vaatekauppa, jossa Pirjo ja Paola olivat monet kesät töissä.

Mellunmäkeen mentiin bussilla numero 97 tai pyörällä. Lapsuudessa paikasta toiseen liikuttiin joskus vanhempien autolla mutta tavallisimmin bussilla, pyörällä ja varsinkin kävelemällä. Ensimmäinen raitiovaunumatka, tuo stadilaisista stadilaisin matkustamisen muoto, tuli taitettua vasta myöhemmin.

”Oli silti aina sellainen mielikuva että asumme kaupungissa, Helsingissä, erona niihin sukulaisiin jotka asuivat maalla.”

Suhosten kaupunkilaisuuteen kuului luontevasti luonnon läheisyys. Lapsuuden kesät veneiltiin itäisen Helsingin saaristossa.

”Vanhemmat pystyttivät teltan koko kesäksi. Siellä sitten grillattiin ja kalastettiin. Kylmälaukut upotettiin maan sisään, välillä haettiin maista makeaa vettä vauvalle. Koko kesä elettiin saaristossa.”

Telttailukokemukset välittyvät Paola Suhosen Camping-mallistossa, jolla Ivana Helsinki pitkälti löi itsensä läpi 2000-luvun vaihteessa.

”Kyllä niissä kuoseissa näkyvät meidän lapsuuden mestat”, Pirjo nyökkää. ”Materiaalitkin, kuten frotee, tulevat suoraan sieltä.”

Hotelli meren rannalla mutkittelee luonnon muotojen mukaan. Tummat puupinnat ja isot ikkunat tekevät rakennuksesta välillä melkein näkymättömän – mikä on ihme, sillä hotelli Rantapuisto on suuri rakennus. Tällaisia paikkoja Helsingistä löytyy. Niistä vain kovin harva tietää.

”Omaankin kaupunkiin voi lähteä matkalle. Voi ottaa vain metron ja löytää paikan joka on ihan erilainen kuin se mihin on tottunut.”

Suhosen sisarten valitsema paikka Superwood Festivalille on jo itsessään viesti. Tänne ei ole tarkoitus tulla ”vain” kuulemaan bändejä tai huippuluennoitsijoita – toki sitäkin – vaan kokemaan jotain erilaista, joka voi jättää jäljen pidemmäksikin aikaa.

”Haluamme tuoda urbaanin ympäristön ja luonnon uudella tavalla yhteen ja tarjota myös esiintyjille erilaisia elämyksiä.”

“Paleface voi esiintyä vaikka nuotiolla, ja tutkija voi luennoida somalin ja suomen kielen yhtäläisyyksistä takkatulen ääressä”, Pirjo kuvailee.

Suhoset ovat keränneet ympärilleen joukon niin taiteen, musiikin, ruuan kuin akateemisen keskustelun asiantuntijoita kuratoimaan ohjelmaa. Lopputuloksena on yhdistelmä, jollaista Suomen oloissa ei ennen ole nähty: musiikkia, luentoja, taidetta, kasvisruokaa ja luontokokemuksia.

”Meille on tärkeää tarjota ajalle ja hinnalle kunnolla vastinetta. Ei vain nautintoja vaan tietoa. Tietty bändi voi olla syy, joka saa tulemaan, mutta viime kädessä tärkeintä voi olla irtiotto arjesta ja uusi kokemus.”

Uudet kokemukset avaavat silmiä, saavat näkemään enemmän. Voiko festivaalin nähdä jopa yhteiskunnallisena toimintana?

”Tunnen monia, jotka kertovat etteivät juuri koskaan ylitä Kulosaaren siltaa. Itsekin huomaan häkeltyväni Itiksessä perjantai-iltaisin sitä että olen vähemmistöä. Larussa tilanne taas on täysin päinvastoin.”

Yhdessä kaupungissa voi olla monta maailmaa. Joskus lähelle lähteminen voi tuntua pisimmältä matkalta. Ja juuri siksi se kannattaa tehdä.

Mitä toivot että Lähiöfest saa aikaan?

”Toivon että se nostaisi pieniä yrityksiä, jotka omalla elinvoimallaan nostaa koko lähiön elinvoimaa. Ilman kauppoja ei ole yhteisöjä, ja kun on jo jotain, voi tulla enemmän.”

”Sellaiset yritykset, joilla on kasvot ja juuret – sellaisten toivon tulevan löydetyiksi. Yritykset voivat olla syy pysyä jollakin alueella ja ne voivat houkutella uusia asukkaita ja kävijöitä. Niin syntyy renkaita vedessä -efekti: yhdellä paikalla voi olla iso vaikutus.”